Mellajärven kairassa kahden syrjäisen kämpän ikkunasta antaa valo tummenevaan kevättalven yöhön. Toinen valoista on hivenen sivistyneemmän näköinen, synnyttäähän sen nurkan takana puksuttava generaattori polttoöljyn katkuisine pakokaasuineen. Toinen, syvemmällä erämaassa oleva, tuikkii tulen rytmissä vähäisen aavistuksen itsestään ympäröivän synkän kuusikon oksistoon. Oksilla aavisteleva valo on kaikki siitä mikä kamiinan vetosäleikön raosta pääsee ikkunan läpi karkaamaan. Kynttilät on jo sammutettu turhan kirkkaina unisille silmille. Vain kipinämikko valvoo enää nukkujien rauhaa, niiden jotka nyt yön ääniltä saattavat nukkua. Syrjäisen lammen rannalla yö on ollutkin tavallista levottomampi. Sen rauhaan kuulumattomia ääniä on kuulunut pitkin yötä. Ne ovat ilmestyneet vasta kun kämpän asujat itse ovat hiljentyneet. Eivät ne ole räikeitä kovia ääniä vaan juuri ja juuri kuultavia, salaperäisiä ja hivenen pelottaviakin. Aivan kuin metsän peikot olisivat heränneet tassuttelemaan kämpän ympärillä tutkiakseen sen outoja asujia.
Menossa on riihitys tai paremminkin osa siitä. Sudenpennuista vartioon siirtyneet, vuoden vartiossa olleet ovat suorittamassa III -luokan loppukoettaan. Päivänvalossa on kerrattu erilaisia partiotaitoja ja luonnossa selviytymisen perustaitoja. Nyt yön pimeydessä joukko 10 -11 -vuotiaita tyttöjä on hiihtänyt partionjohtajan opastuksella sammutetuin lampuin pelkästään yön vähässä valossa reilun kahden kilometrin matkan pienen erämaakämpän läheisyyteen. Kämpän ovat vallanneet pojat, jotka myöskin ovat päivänvalolla suorittaneet omaa riihitys -ohjelmaansa. Nyt yöllä pojat kukin vuorollaan opettelevat selviytymään kipinämikon tehtävistä. Tehtävä on tärkeä ja vaativa. Tarkoituksena on varmistaa ettei nukkujien tarvitsisi herätä kylmään eivätkä varusteet tai kämppä tärvelly tulen liiasta vallasta. Rauhaa ovat häirinneet vain nuo oudot äänet, joiden todelliset aiheuttajat jäävät pojille osittain arvoitukseksi. Lopulta vain tutut johtajat näyttäytyvät ilmoittautuen äänten aiheuttajiksi. Nyt unikin voi tulla taas silmään, sen mitä nyt partioretkillä raaskii nukkua. Vain läheisen jängän reunassa hiipuva nuotio jää muistuttamaan tyttöjen yöllisestä seikkailusta poikien kämpän läheisyydessä.
Kaikki 18 sudaria ja osa johtajistakin on vihdoin nukahtanut tyttövartion saapuessa ison kämpän edelleen puksuttavaan valopiiriin. Vaikka sudenpennun (partiolaisista nuorimpien) liike ei ole herpaantunut hetkeksikään menneen retkipäivän aikana, on unen tulo silti ollut tiukassa. On niin paljon mielenkiintoista ja jännittävää jäämässä kesken jos uni saa vallan. Lähistöltä löytyneet luut ovat mielikuvituksissa heränneet uudelleen eloon yhdistäen tarinaan lähijängällä huomatut kevätauringon suurentamat jäljet. Makuupusseista sojottavien taskulampun valokiilojen pyyhkiessä hämärän hirsikämpän kattoa tarina tiivistyy tiivistymistään niin kuin vain 7 - 9 -vuotiaan mielikuvituksessa voi käydä. Mielikuvitus on jälleen luonut yhden elämää suuremman tarinan.
Tätä se on partio parhaimmillaan. Siinä yhdistyvät seikkailu, mielikuvituksen käyttö ja selviytymisen taito. Luonto on hyvä opettaja monelle tärkeälle asialle myös urbaanissa yhteiskunnassa selviytymisen kannalta. Pimeässä yössä hiihtäessä tai kipinämikon vastuullisessa tehtävässä voi oppia konkreettisesti vastuuta, mitä toisista välittäminen merkitsee tai mitä on yhteiseen hiileen puhaltaminen.
Luonnon kunnioittaminen on siellä selviytymisen a ja o. Kämpän pihassa seisova vanha suuri aihki sai tälläkin kertaa olla yhden tarkkaavaisen partiotytön opettajana. “Miksi tuon suuren puun latva on harmaa kun muuten oksat ovat vihreitä?”, kuului kysymys. Siinä sitten pohdittiin hetki elämän mittasuhteita. Tutummaksi tuli suuren puun elämä ja kuolema. Kuolema, joka saattaa kestää yhtä kauan kuin yhden ihmisen koko elämä, puun joka on nähnyt ainakin äidin, isoäidin ja isoäidinäidin päivät.
- Mösö l. Matti Björninen